En edes tiedä miten aloittaa tätä postausta meidän hääpäivästä.. Paljon jää puuttumaan joka tapauksessa, koska suoria kuvia Mr:stä tai läheisistä ei täällä ole, ja muutenkin itse päivästä on mahdoton kirjoittaa siten kuin se oikeasti minulle, meille ja meille kaikille paikalla olleille oikeasti oli. Se oli nimittäin täydellinen, eikä sellaista voi saada sanoiksi.
Vihkiminen oli siis sovittu pidettäväksi San Casciano dei Bagnin kunnantalon terassilla, joka voidaan Italian lakien mukaan laskea kunnantalon "seinien sisällä" olevaksi tilaksi, vaikka onkin ulkona. Tämän pykälän vuoksi ulkovihkimiset onkin useissa paikoissa vaikeita tai mahdottomia järjestää, ja siksi juuri San Casciano dei Bagni paikaksi valikoituikin. Halusin niin kovasti ulkovihkimisen, mutta hääpäivää edeltäneinä päivinä ja vielä hääaamuna näytti vahvasti siltä että kaikki taikavoimat harasi mun toivetta vastaan, ja vielä aamulla satoi tosiaan kaatamalla. Vihkipaikalle ei tuotu juuri muuta kuin pari penkkiä ja pöytä, joten ne olisi siirrettävissä sisätiloihin, sellaiseen halliin, helpostikin. Puoli tuntia ennen kello kahtatoista eli H-hetkeä sade lakkasi ja taivas selkeni kaikkien ennusteiden vastaisesti.
Olikin ihan häkellyttävää miten ilma oli lopulta aivan täydellinen. Korkealla kukkulan päällä sijainnut terassi olisi ollut puhtaan aurinkoisena päivänä tukahduttavan kuuma, mutta ta-daa, ei tämän sateen jälkeen. Terassi ehti kuivua ja ilma oli lämmin ja aurinkoinen mutta ei läkähdyttävä. Uskomatonta!
Aamun aikana kun valmistauduttiin, jossain vaiheessa Toscanan Tuulen Minna, joka oli meidän kanssa hoitanut kaikkia valmisteluja Italian -päässä, tuli villalle ja toi kukat sekä kakut. Kakku oli ihan jättimäinen eikä se mahtunutkaan meidän villan pakastimeen, ja pakastimessa sen oli määrä olla. Minna juoksenteli pitkin villaa valtava kaksikerroksinen kakku kädessä ja huikkasi mulle vaan jossain välissä että älä sä huoli, hän hoitaa tän nyt johonkin pakastimeen.. En vieläkään tiedä missä kakku päivänsä vietti mutta kuulemma jossakin kylän pubin pakastimessa :D
Mr oli aamun kuluessa kadonnut ison talon uumeniin itse valmistautumaan, ja tajusin myöhemmin että mitään varsinaisia heippoja ei tullut aamulla vaihdettua, ei vain sitten nähty enää aamun aikana sen jälkeen kun aloin häärätä kampaajien kanssa. Yksi mieleenpainunut hetki aamulla oli kun astuin meidän huoneesta ulos kun melkein kaikki muut oli tainnut jo lähteä, ja isä sattui tulemaan käytävässä kiireellä vastaan ja näki mut ekan kerran.. Huh, se oli ihana hetki..
Pakkasin helmani autoon äidin ja isän kanssa ja suunnattiin neljän kilometrin päähän San Casciano dei Bagniin. Saatiin ajaa vihkipaikalle asti jyrkkiä minikujia ylös mun helmojen peittäessä puolet isän näköpiiristä tuulilasissa, mutta perille selvitiin! En oikein muista tätä kohtaa, mutta kaikki taisi olla jo terassilla penkeillä odottamassa kun me tultiin. Jäätiin isän kanssa välikköön odottamaan Finlandian alkusoittoja, joka oli merkki meille astua pienestä puuovesta sisälle.
Musiikiksi oltiin tosiaan valittu viulisti, joka korosti tilaisuuden herkkyyttä, intiimiyttä ja tietynlaista koruttomuutta. Youtubessa on surkean vähän Finlandioita viululla, mutta yllä lyhyesti yksi esimerkki, josta päässee tunnelmaan.. Finlandiaa ehdotti alunperin kai äiti, mutta jostain syystä se oli ollut myös Mr:n mielessä kun tästä hänelle mainitsin. Viime vuosi oli myös Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuosi, ja Finlandia tietysti muisto kotoa, tietyllä tavalla muisto edesmenneistä isovanhemmista, siellä vierailla mailla.
Harmi vaan en muista koko Finlandiasta mitään, mutta videolla katsottuna se oli ihana. Astuin nimittäin isän kanssa puuovesta terassille, pysähdyimme, ja isä sanoi minulle muutaman sanan, jotka nekin jääköön vain minulle. Hetki oli aivan korvaamaton, enkä kuivin silmin tätäkään pysty kirjoittamaan. Käveltiin muutamat metrit Mr:n luo, jossa isä hänellekin puhui lyhyesti. Mr. näytti niin onnelliselta ja rauhalliselta, omalta itseltään ja järjettömän hyvältä, että itku tuli siitäkin.
Vihkijän tapasin ensimmäisen kerran vasta siinä tilanteessa, ja minulle oli kerrottu hänen olevan kunnan pormestari. Odotin kuusikymppistä signorea mutta vastassa olikin kolmekymppinen signorina, mikä oli jotenkin häkellyttävää. Häkellyttävää oli myös vihkijän ja kunnan toisen edustajan vilpittömän iloinen, sydämellinen ja jopa liikuttunutkin olotila. He toivottivat meidät tervetulleiksi, hämmästelivät meidän kunniaksemme esiin tullutta aurinkoa hekin, ja aloittivat vihkitoimituksen.
Kaava oli Italian siviililakipykälien lukeminen ja meille tietoon saattaminen, ei itsessään kovin romanttista tai mahtipontista tekstiä, ja ainakin täysin vierasta mihinkään suomalaiseen kaavaan tottuneelle! Puhuttiin kaikenlaista kodin ja lasten hankkimisesta ja kasvattamisesta ja kummankin vastuista.. :) Minna oli tulkkaamassa toimitusta suomeksi, jolloin vieraatkin pystyivät tilannetta seuraamaan, ja tietysti meidänkin vuoksi laki sanoi että tulkki pitää olla - meidän piti ymmärtää mitä luvataan!
Muistin ne monet neuvot, joita olin saanut ennen hääpäivää: nauti, se hetki menee niin nopeasti ohi. Ajattelin sitä asiaa tietoisesti toimituksen aikana, ja todella nautin. En jännittänyt ollenkaan, hengittelin vain niitä sanoja ja tilannetta tietoisuuteeni, katsoin terassin takaa aukeavaa käsittämätöntä maisemaa ja miestä vierelläni.
Tämä asia ei ole ollut meille itsestäänselvyys, ja muistan ajatelleeni useampaan kertaan häntä vihkimistilaisuudessa katsoessani kuinka käsittämättömän onnellinen olinkaan. Hänestä. Siitä, että se hetki tuli elämääni, ja vieläpä tällä tavalla. Siitä miten rauhallinen ja onnellinen hän oli. Miten tämä ei mitenkään muutoin eikä koskaan muuna aikana olisikaan voinut tapahtua. Juuri näin, juuri tämä hetki oli se minkä vuoksi kaiken on pitänyt tapahtua ja minkä vuoksi kaikki tuleva tapahtuu.
John Legend soi yhdellä meidän upeimmista reissuista, Amerikan roadtripillä edelliskesänä koko ajan radiosta. Joka osavaltiossa kuultiin All of me moneen kertaan, ja jäi jotenkin vahingossakin meidän muistoksi siltä matkalta, siitä yhteisestä lomasta ja olosta, joka siellä koettiin. Lisäksi se on ehkä maailman kaunein rakkauslaulu mun mielestä, uusi eikä vielä ihan kulunut, ja muutenkin täydellinen. Koska haluttiin kolmeen viulukappaleeseen yhden perinteisen, yhden muuten vanhan ja yhden uuden, loksahti tämä ihan kohdalleen siksi yhdeksi uudeksi kappaleeksi.
Kappale toimi yhdellä viululla aivan mielettömän upeasti, ja oli ainoa kolmesta jonka tosissaan ehdin kuunnella. Ehdittiin kääntyä taaksepäin ja katsoa perheitämme, kuunnella kappale ja ajatella sen sanoja. Painaa se hetki mieleen.
Tämä soi siis puolivälissä vihkimistä, sormusten vaihdon ja vastausten jälkeen. Ei ollut tullut muuten mieleenkään millä kielellä ja mitä kysymykseen pitää vastata. Koska vihkijä kysyi italiaksi ja Minna perään suomeksi, eikä vastaus olisi luontevasti ollut "tahdon", Mr korjasi onneksi potin mun puolesta: me vastattiin siis molemmilla kielillä sí, kyllä! Sekunnin sadasosaksi ehdin hätääntyä että ou nou tästä me ei oltu keskusteltu etukäteen, joten meinasin vähän tirskahtaa sille viileän rauhalliselle sí, kyllälle vierestäni, mutta noudatin vaan esimerkkiä omalla kohdallani!
Sitten se sormus... Mr. oli siis teettänyt sormukseni, ja suunnitellut sen itse minun aika yleisluontoisten toiveideni pohjalta. Tiesin että hän oli jännittänyt reaktiotani ihan hirveästi, ja jännitti sitä asiaa ylipäätään ainoana asiana koko häissä. Bestman ei meinannut niitä löytää taskuistaan, ja oli vannottanut mua etukäteen etten katsoisi sormusta kun hän ne Mr:lle antaa, vaan näkisin sen vasta sitten kun Mr. antaa sen minulle. No en todellakaan voinut olla näkemättä sitä jättimäistä säihketä jo siinä vaiheessa ja saattoi melkein lähteä taju hetken aikaa siitä asiasta. Olin kuulemma henkäissyt ja mykistyneenä vain tuijottanut kättäni kun Mr. sormuksen minulle antoi.
Sormus oli ja on aivan huikea. Siitä oma postauksensa tulossa vielä vaikka onkin täällä jo näkynyt. En muuten vaihtaisi tuotakaan tilannetta koskaan pois, oli ihan ainutlaatuista että näin ensimmäisen sormukseni (kihlojahan meillä ei ollut) vasta vihkitilanteessa, ja sen oli vielä Mr. suunnitellut itse. Ihan täydellistä - sekin! Kun kaikki vaan oli täydellistä, ei voi mitään :)
Lopuksi todistajat ja me allekirjoitettiin todistus, ja saatiin vielä yllätyksenä San Casciano dei Bagnin kunnalta kaunis käsinmaalattu lautanen, jossa on kuvattu tämä vihkipaikka.
Perinteisemmäksi viulukappaleeksi etsin ja helposti löysinkin jotakin kaunista italialaista: Con te partirón, jonka soidessa lähdimme vihkitilaisuudesta kaksin pois. Lähtömusiikiksi sen teki aivan ihanaksi sen pakahduttava kauneus tottakai, mutta myös sen sanat: kappaleen nimi tarkoittaa sinun kanssasi lähden.
Sanoista löytyy myös muunmuassa tällainen kohta, joka sopi meille niin hyvin:
Lähden sinun kanssasi
maihin joita en koskaan
ole nähnyt enkä kokenut
kanssasi
nyt tulen kokemaan ne
Odotettiin välikössä kaksin kun muut käveli ulos asti, oltiin vain pieni hetki ihan kahdestaan. Kaasot ja bestman toivat vuorotellen siihen vesipulloja ja banaaniakin tarjottiin, ihanat <3 Bestman ei voinut vastustaa kiusausta esitellä meidät amerikkalaistyyliin herra ja rouva V:nä kun ulos tultiin saippuakuplien ja vieraidemme luo. Hassua sanoa vieraat, kun heistä kukaan ei ollut sitä läheskään! Mutta siis hääseurueemme, meidän entourage ;)
Onnenhalaukset koordinoitui onnellissa järjestyksessä ja epäjärjestyksessä, itkujen ja pitkien rutistusten myötä. Hetki oli aivan korvaamaton sekin... Viulisti soitti tässä vielä yllättäen All of me:tä hiljalleen hallista näkymättömistä, mikä oli jotenkin niin kaunista.. Saatiin hyviä yhteiskuvia koko seurueesta silmät punaisina mutta onnellisina, ja lähdettiin kävelemään muutamat jyrkät askeleet alas kylän keskustaan suoraan vihkiterassin alla sijainneen ravintolan terassille. Koko pikkukylä eli iloissaan meidän mukana, ja asukkaat vilkutti ja taputti augureja, onnitteluja, ovilta ja ikkunoilta. Ravintolassa odotti kuohuvat ja pienet suolapalat, joita muut jäi maljojen noston jälkeen syömään kun me jatkettiin kylään kuvia ottamaan kuvaajan kanssa.
Siirryttiin vielä yhdelle läheiselle linnalle (mitä näitä nyt on, linnoja siellä täällä Toscanassa, tämä oli se lähin, Radicofanin linna!) ottamaan kuvia, ja jatkettiin myöhemmin juhlaa villalla. Siitä lisää seuraavaksi <3
