Marimekko on löytänyt mun kaappiin viime aikoina ihan uudella tavalla. En ole ennenkään sitä kaihtanut, mutta jotenkin en ole kiinnittänyt siihen huomiota yhtä lailla. Etenkään vaatteissa. Tai oikeastaan toisinpäin: Marimekon tuotteet ei ole huudellut mulle, kiinnittänyt muhun huomiota. Nyt niin on kuitenkin tapahtunut, ja tämä valikoima lempivaatteita on löytänyt mun luokse vajaan vuoden sisällä.
Tämä on oikeastaan aika kummallista, kun en pysty oikein osoittamaan sitä mikä Marimekossa olisi muuttunut siten että nyt siitä yhtäkkiä tykkäänkin näin paljon? Toki minäkin varmaan olen muuttunut ja mun makuni. Jollakin tavalla kuoseja ja leikkauksia käytetään siellä tällä hetkellä kuitenkin ihan uudella tavalla. Jotenkin raikkaammin, nuorekkaammin. Ja toisaalta ne vanhat hittikuositkin on uusissa muoteissa. Unikko ei ole enää vain punavalkoista puuvillaa vaan vaikkapa yönsinistä silkkiä - ja siinäpä on muuten valtava ero. Toisaalta Marimekon täysin uniikki omaleimaisuus on säilynyt, jopa korostunut.
Ja onhan Marimekko vaan suomalaisuuden ylistys. Meissä kaikissa se jotenkin on. Viimeistään isoäitien unikkokahvipurkeissa, joulun pöytäliinoissa, vauvojen tasaraitabodyissa, Finnairin siivissä. Kyllä minä tietyllä tavalla olen siitä ylpeä. Paljonkin. Tuolla maailmalla.
Täytyy myös myöntää, että Marimekossa mua kiehtoo paljon myös sen vahvat naiset. Yritys on aina ollut selkeästi henkilöitynyt, mikä on ollut sille selkeästi mun silmissä eduksi. Silloinkin kun se ei ole juuri minua vetänyt puoleensa näin paljon, se on näkynyt ja kuulunut, ollut jonkun keulakuvan alla ja siten kaikkien suomalaisten tajunnassa. Nyt kun toimitusjohtajana on kolme vuotta itseäni vanhempi nuori (!) nainen, en voisi olla inspiroituneempi. Tiina Alahuhta-Kaskon olemus on jotakin, mihin haluaa samaistua: ystävällistä, lähestyttävää, määrätietoista ja ihailtavaa. En tiedä hänestä yhtään sen enempää kuin julkisuuskuvan, mutta se ainakin on onnistunut. Haluan uskoa että se on myös totta.
Toinen nainen, jonka otteen uskon olevan Marimekon ilmeen takana tänään on luova johtaja Anna Teurnell. Toisin kuin Alahuhta-Kasko, hän ei julkisuuskuvassaan anna kovin lähestyttävää kuvaa itsestään. Hänessä on kuitenkin jotakin syvyyttä ja ylväyttä, näkemystä ja luovuutta, joka on vaikuttavaa. Olen törmännyt häneen muutaman kerran kaupungilla, ja hänen olemuksensa ja tyylinsä on sitä todella.
Helmikuun Trendin haastattelussa hän sanoi myös jotain mikä jäi mieleeni tosi syvästi. Estetiikka ja visualismi on mun elämässä ollut aina isoissa rooleissa, ja antaneet mulle hyvin paljon. Vaikka tämän blogiharrastuksenkin. Kuitenkin juuri sitä joskus (usein) mietin, onko tässä järkeä. Miten turhaa ja pöllöä koko bloggaaminen oikeasti on. Keskittyä tällaiseen, käyttää tähän niin paljon aikaa. Kun maailmassa luulisi olevan tärkeämpääkin ajanvietettä.
sanoo kuitenkin Anna Teurnell. Ja asia on juuri näin. Sisustaminen, kauniiden vaatteiden valinta, meikkaaminen, Pinterestin selailu, bloggaaminen, kuvaaminen, lehtien lukeminen, leikkokukkien ostaminen, servietin taittelu, kaikki samaa asiaa. Luovuutta, estetiikkaa, vapautta. Iloa ja hyvää mieltä, joita ei koskaan voi olla liikaa. Elämää.
Ps. pakko muuten mainita, että tässä postauksessa ei ole sponsored -tagia ihan siitä syystä, että sitä se ei ole! :)