Bloggaamisesta

Käytiin ystäväni kanssa edellispäivänä katsomassa Onnenonkija -leffa. Voi apua. Siis. Leffahan oli hyvä: hauska, viihdyttävä, suomalainen, kuvattu Turussa, kaikin puolin tosi tosi kiva leffa. (Ja Minka Kuustonen <3). Sehän kertoo lifestyle -bloggaajasta, jolla homma on mennyt överiksi. Ulosotossa on tuhansia euroja, tuloja ei lainkaan, opiskeluja, saati muuta uraa ei edes aloitettu lähempänä kolmeakymppiä, kun toivotaan että blogi nousee tähdeksi, kuvausasut palautetaan kauppaan kuvien jälkeen... Ei apua, toivottavasti ei kellään näin.




Mutta aika moni asia sai uppoamaan penkkiin. Ei vähintään mimmin deitin raivoihmetys siitä miten kukaan voi keskittää elämänsä tuollaiselle typeryydelle, jossa pelkkä höttö ja materia ja minä minä minä...!

Auts. Koska blogit on. Mitä muuta ne (me! tämäkin) olisi, kuin bloggaajan minämaailmaa? Tämä aika on tosi-teeveen, ja sitä on blogitkin. Juteltiin juuri lounaalla yksi päivä työkavereiden kanssa meneillään olevista noloista tosi-tv -sarjoista ja -tyypeistä ja taisin sanoa, että on olemassa kahdenlaista porukkaa: niitä, jotka niihin osallistuu, ja niitä, jotka niitä katsoo. Mutta onko tässä hommassa oikeasti yhtään mitään eroa niihin? Paitsi se, että filtteri on bloggaajalla, ei kameraryhmällä. Mutta sen myötä katoaakin ihan varmasti paljon aitoa. Ja siitä tulee ongelmia.

Marja Aurora Onnenonkija ihan aidosti sanoi, että maailma on hänen mielestään vaan useimmiten kaunis, ja sen kauneuden jakaminen ei voi olla väärin. Juurikin sanasta sanaan se, mitä olen tainnut itsekin joskus sanoa, kun olen tätä bloggaamista miettinyt. Ja ymmärrän toisaalta täysin sen, mihin monet tuskastuvat, minä itsekin:

Ei kenenkään elämä oikeasti ole tuollaista
Blogit luo vain paineita näyttämällä yksinomaan kaikkea ihanaa
Kaikki on pelkkää pintaa

Tämä on hankala juttu. Kaikkihan voi aina blogata mistä haluaa. Jos haluaa avata ajatuksiaan syvemmin, tämä "ongelma" (?) on toki pienempi. Mutta jos valitsee linjakseen kevyemmät jutut, kuten enimmäkseen minäkin, sitä ruusukuvan jättämistä on tosi vaikea välttää.

Ja toisaalta, kuten ennenkin olen sanonut, niiden syvempien ajatusten esiin tuominen on myös  aika pelottavaa - minkä uskon olevan syynä useimmille, jotka ei niitä asioita blogeissaan paljoa avaa. Ei sitä halua elämäänsä ja syviä ajatuksiaan, uskoaan, arvojaan levittää muiden potentiaalisesti revittäväksi. Ihailen kuitenkin paljon heitä, jotka sen rohkenevat tehdä. Onhan se oikeasti myös paljon mielenkiintoisempaa.

Ihan kokonaan eri kysymys on edelleen se, mitä tästä kaikesta pinnan kiillottamisesta (kaikissa some-kanavissa, huom) sitten seuraa ja mitä sille pitäisi tehdä. Kaikenlaiset meikittömät kampanjat on ihan jees, mutta ei kai tälle oikeasti voisi tehokkaasti tehdä muuta kuin lakkauttaa internet? Parasta kai olisi kuitenkin se, että jokainen meistä pyrkisi siihen mitä äiti opettaa jo pienenä: olla oma itsensä. Aina nimittäin jollain näyttää joku paremmalta ja asioita jätetään kertomatta, oli somea tai ei.





Miksi minä sitten bloggaan?

Tähän on monta valmista ja nättiä vastausta, mutta ihan oikeasti. Miksi? Ensin ne nätit: koska tykkään visuaalisista asioista (en sentään kehtaisi tunnustaa kuten Marja Aurora, että näen kaiken vähän niinkuin Instagram -kuvina...), ja tykkään valokuvauksesta. Tykkään muodista, pukeutumisesta, sisustamisesta. Tällä omalla amatööritasollani.

Tykkään sosiaalisista tilanteista, jutella asioista samanlaisten ihmisten kanssa, jakaa kauniita asioita kuten Marja Aurora, ideoida, kirjoittaa myös elämääni ylös myös itselleni, päiväkirjamaisesti. Pidän todella kirjoittamisesta.

Iso iso syy on se, että tykkään luoda kaunista. Lapsena lempiasioitani oli piirtäminen ja kirjoittaminen. Mieluiten yhdessä. Keräsin esimerkiksi hevosten sukutauluja, joita kirjoitin tuntikausia paperille kansiokaupalla. Pointtina oli vain puoliksi sukutaulut, toinen puoli parasta oli se, miten niitä kirjoitin. Nimien muotoiluun ja piirtelyyn käytin tuhottomasti ideointi-, piirtämis-, ja väritysaikaa. Se kokemus ja flow -tila on itse asiassa kaikkein lähimpänä, ellei jopa ihan sama tunne, mitä koen nykyään blogin kanssa. Kaipa se joku luomisen tarve vain on minussa, ja blogi tällä hetkellä vastaa siihen tarpeeseen yhdellä tavallaan suuresti. Ehkä joskus myöhemmin se on jotain muuta.

Yksi tekijä, jota en ole varmaan jotenkin kehdannut tunnustaakaan, on rehellisesti ottaen se, että koen oloni kotoisaksi esillä. (Eli niillä tosi-tv-ihmisillä ja mulla on varmasti paljonkin yhteistä...) Haluaisin ymmärtää tunteen samansukuisena, mitä kaikki vaikkapa viihde-esiintyjät kokevat: joku into sinne lavalle ajaa. Isäni on näyttelijä, ja tietyllä tavalla ajatuksen tasolla esillä olo on meillä aina ollut luontevaa. Kuitenkin, tunnistan ja tunnustan ihan selvästi sen, miksi juuri tämä homma silti tuntuu minusta selvästi erilaiselta, enkä tohtisi itseäni bloggaajana jestas lokeroida mihinkään samaan kategoriaan yhdenkään oikean viihdeartistin kanssa.






Arvostan vaikkapa näyttelijöitä valtavasti syvän taiteellisuuden, kulttuurin, sielunsa paljastamisen ja itsensä likoon laittamisen vuoksi. Bloggaamista, ainakaan tätä mun bloggaamista en vain osaa nähdä edustavan samanlaista kulttuuria, vaikka tiettyä populaarikulttuuria tottakai onkin. Jollakin tavalla, jotain nolompaa siinä nimittäin mun mielestäni on. Yksi iso ero on nimenomaan siinä, että nuo mainitut perinteisemmät viihdetaiteilijat eivät varsinaisesti tuo ainakaan aina itseään esiin. He tulkitsevat tunteita, elämää, luovat kokemuksia. Ympyrä sulkeutuu tämän tekstin alusta: bloggaamisessa bloggaaja on keskiössä, ja sekös ei suomalaisuuteen oikein taitu.

Ja tuossakin on yksi nolotunteen ytimistä: syvästi henkilöitynytkään lifestyle -kulttuuri ei muiden kohdalla ja muualla maailmassa tunnu kummalliselta lainkaan (oliviapalermot ja kimkardashianit) mutta miksi meillä tuntuukin? Ei täällä pohjolassa kuvia omasta naamasta ole ennenkään tarvittu. Ja jos siihen kokee mitään tarvetta, täytyy sen olla jotenkin kummallista ja noloa. Eihän kukaan halua tulla ajatelluksi itsekeskeisenä ja ylimielisenä, ja kuitenkin juuri noita piirteitä toisaalta liittää helposti sellaiseen, joka sitä naamaansa kuvaa.

Mutta on (onneksi) meillä Suomessakin: ihailen kovasti meidän huippubloggajia, jotka tekevät elämästään brändin. Ei häpeilyä, ei noloilua, vaan täysillä menemään. This is me, join the ride! Eli tämä oma noloiluni ja kuitenkin (näköjään) varsin heikko bloggaamisen arvostukseni suhteessa niihin mainittuihin viihdetaiteilijoihin voi ihan hyvin olla vain mun omassa päässä.

Ehkä oma kipuiluni kuuluukin tähän pienenä blogina killumiseen? Niillä, jotka panostaa täysillä tähän juttuun, tätä leijailua ja pohdintaa blogin tarkoituksesta omalle elämälle ei välttämättä näin paljon olekaan? Tai tavallaan ei tietenkään: en minäkään tuskaile jatkuvasti työuraani ja niiden valintojen oikeellisuutta ja mielekkyyttä, koska koen olevani siellä missä mun pitääkin olla.

Enkä toisaalta itse haluaisikaan tehdä tästä uraa ja elämääni, enkä siksi ole siihen sillä tavalla panostanutkaan. Mutta koska blogielämäni ei ole urani ykkönen vaan harrastus, ja koska työelämäni on niin muualla, tuntuu, että ne kaksi minää taistelee mussa aika ajoin paljon. Joskus niitä on hirveän vaikea yhdistää. Töissä nolottaa, että bloggaan, ja blogimaailmassa kaikki tosiaan tuntuu joskus liian hötöltä. En osaisi nähdä sen vastaavan niihin muihin pyrkimyksiini, joita töissäni saan tällä hetkellä kohdata.

Mutta silloin, useimmiten, kun sujuu, nämä molemmat maailmat tuntuu ihanilta. Omilta. Koska mun elämääni ne onkin. Meissä kaikissa on paljon puolia, olkoon nämä kaksi minun puolistani.


Ja nämä kuvat - tällaista tämän blogin taustalla oikeasti koko ajan tapahtuu. Jep.