Olen käsittänyt opiskeluajoistani saakka, etten aina pysy näissä mun alan tosi monimutkaisissakin kuvioissa niin helposti mukana kuin monet muut. Toiset menee siellä ihan kuin kalat vedessä, minä liikun vähän hitaammin. Vasta nyt olen alkanut taas punoa omaan hitaaseen tahtiini palasia yhteen ja saada erilaista käsitystä järjestelmistä Brysselissä, Suomessa, Euroopassa, maailmassa ja kaikista niistä yhdessä. Hatarasti, varmasti, mutta vähän, ainakin. Ymmärrän nyt vähintään sen, etten ymmärtänyt silloin aikanaan siellä mistään mitään.
Olenkin tosi kiitollinen silloiselle esimiehelleni, nykyiselle ystävälleni, siitä että sain liikkua siellä niin vapaasti, käydä kokouksissa ja tilaisuuksissa, jotka minua kiinnostivat, tutkia, etsiä, kokeilla paljon erilaista. Sain paljon hahmotelmaa sille mitä järjestelmä, työ ja elämä siellä voisivat olla, mutta en oikeasti osannut silloin vielä mitään. Minä sain sieltä paljon, mutta toimistomme ei varmaan minusta paljoakaan, ouh.
En pitänyt silloin myöskään erityisemmin Brysselistä, eikä EU-maailmakaan jättänyt erityistä intohimoa, vaikka mielenkiintoista olikin. Mitä enemmän aikaa kuluu ja mitä syvemmälle pääsen työelämässä, sitä enemmän se on alkanut taas houkuttaa, vuosi vuodelta. Vaikka viihdynkin nyt täällä, vankka haaveeni on vielä asua ja tehdä töitä ulkomailla. Bryssel ei olisi vähin vaihtoehto lainkaan. Kaupungin omalaatuinen viehätyksensäkin on alkanut aueta hiljalleen, eri tavalla.
Meidän hotelli oli nyt käytännössä Maalbeekin metroaseman yläpuolella, siellä missä ne terrori-iskut tapahtui ihan hetki sitten. Silloin jo uutisia katsoessa ahdisti, sitä asemaa käytin silloin harjoitteluaikanani joka päivä kaksi kertaa edestakaisiin työmatkoihin ja vapaa-ajallakin aina reittini siitä ohi kulki. Nyt kun oikeasti olin siellä, kävelin ohi, muistot niiltä kuukausilta tuli niin elävinä mieleen. Näin itseni hyppelemässä niitä rappuja ylös ja alas, ne töihin menevät ihmisjoukot, samat kerjäläiset, valkoisiin kaakeleihin mustalla maalatut kuvat. Tiistaina ihan eri tavalla kuvottikin se, että joku on kävellyt ihan hetki sitten niitä samoja rappuja alas mukanaan jotain joka tappoi niin monta.
Paluulennolla luin pitkään lehteä, olikohan Trendiä, jossa oli niitä kliseisiä jätin työni, toimeentuloni ja elämäni, muutin aavikolle ja hyppäsin oravanpyörästä, sain elämän - tyyppisiä juttuja. Joku oli muuttanut Japaniin, kirjoittamaan kirjaa. Toinen muuttanut Latinalaiseen Amerikkaan etsimään miestä. Kaipa kaikki meistä sellaisesta haaveilee ainakin joskus, ja tavallaan pidän jotenkin ihan todennäköisenä, että jotakin vastaavaa tulee itsekin joskus tehtyä. Vähintään nyt säästää, jättää kotona kaikki holdiin ja lähteä puoleksi vuodeksi tai vuodeksi matkustelemaan. En silti kuitenkaan ole ajatellut sitä aivan ajankohtaisena tai tarpeellisenakaan.
Kuitenkin joku heistä sanoi siinä heränneensä siellä Japanissa tai aavikolla aina siihen että mitä kivaa tänään tekisin. Ei koskaan sanoneensa ei millekään. Ennenkaikkea: ymmärtäneensä, että elää voi muussakin kuin sellaisessa rinnassa tasaisesti painavalla stressiahdistuksessa. Vaikkei se kovin pahaa olisikaan, mutta sellaista että siihen on ehtinyt tottua. Että se kuitenkin painaa, jossakin. Vaikka elämästään nauttisikin. Siihen jotenkin pysähdyin. Kuitenkin mietin sitäkin, että kaikessa on aina hyvät ja huonot puolensa. Vaikka vuoden matkustelu tai oravanpyörästä hyppääminen kuulostaa taivaalliselta paratiisilta, voisi se hyvin omalla kohdallani kääntyä aamuisiin stressiahdistuksiin vaikkapa sellaisesta taloudellisesta paniikista, mitä mikään tropiikin aurinko ei pelastaisi. Tai ehkä kaipaisinkin rutiineja niin paljon, että ilman niitä olisin onneton. Tai ihan vain Suomea. Ei mikään ole täysin hyvä eikä mikään täysin huono. Ei mikään olotila, elämäntilanne, tunne.
Nämä kaikki ajatukset yhdessä kertyi lentotuntien aikana joksikin hyvän etsimisen lupaukseksi. Joksikin, joka sai ajatukset tuonne Kaitin rantaan erityisesti. Se, että kaipaan ulkomaille, se tieto, että joka hetki sitä voikin vain olla poissa, jonkun toisen vihan takia tai siitä sairaudesta jota pelkäsin, se että elämä oikeasti voikin olla ihan erilaisen onnellista kun uskaltaa repäistä itsensä tutusta pois - niiden yhteinen ajatus tuntui jotenkin valtavalta.
Että haluan tavoitella sitä olotilaa. Haluan tavoitella töitä ja arkea ulkomailla, haluan elää siten, että joka hetki merkitsee, ja haluan hypätä pyörästä minäkin jos siltä alkaa tuntua. Jollakin sekavalla tavalla Kait tuntuu meille jo suurelta palalta tuota kaikkea. Vaikka lähdettäisiin, se paikka meillä pysyy. Noissa maisemissa herään joka aamu siihen tunteeseen mihin hän toinen Japanissa: mitä ihanaa tekisin tänään. En koskaan stressiahdistukseen. Jo se, että meillä on tuo paikka, on tehnyt paljosta hyvää, elämänlaadusta töissäkin, ruokakaupassa, arjessa, kiireessä, väsymyksessä mahtavaa.
Näitä tällaisia ajatuksia on noussut mielen päällimmäiseksi ennenkin. Vaikka ne taas ehkä kohta haalenee ja jää jonkin muun taka-alalle, on ne vahvistaneet pohjaa sille jollekin uskallukselle. Että uskallan ryhtyä johonkin sellaiseen sitten kun olen valmis, aika on valmis, jokin on valmista. Tai sitten, ihan kaikki onkin onnellisinta juuri näin.
ps. mökkiblogissa sisustusjuttuja!
