Ihan kohta täällä mökillä on taas tällainen hetki kuin eilenkin, illan ilma näyttää samalta. Vaaleanpunainen, tyyni, vähän jo viileä. Linnutkin lähtee jo. Niinkuin joku olisi kipannut ne ihmiset täältä Helsinkiin tämän viikon alussa, ja niin taisi käydäkin. Me kuitenkin ollaan täällä taas, ja vielä.
Eilen tulomatkalla käytiin Turussa yhdessä asunnossa, johon toivon meidän vielä joskus saavan muuttaa. Itse asiassa olen alusta asti ollut jotenkin varma, että niin vielä joskus käy. Siellä se odottaa. En tiedä miksi, mutta vain tunnen niin. Se ei enää tee niin kauhean kipeää kuin joskus, ettei Turku olekaan enää koti. Mutta puheltiin sitä eilen, että siellä on vain joku rauha. Turussa siis muutenkin, mutta niillä vanhoilla kotikulmilla varsinkin. Juteltiin lisää, ollaan tänä kesänä juteltu paljonkin siitä miten tällainen paikka kuin meillä täällä voi olla oikeastaan elintärkeä.
Se stressin määrä, mikä siitä kaikin tavoin ihanastakin elämästä Helsingissä väkisinkin ihmiseen tulee, tarvitsee jotakin äärimmäisen rauhallista. Sellaista näkyä kuin nämä tässä. Jotka laskee sykkeen joka kerta, vaikka sitä ei yrittäisi. Rauhoittaa ja tuntuu niin pehmeältä, että pakottaa istumaan alas ja hengittämään. Aamusta kun kotona herää pyörien, kiskojen, torvien meluun, astuu ihmisten sekaan, jatkaa töihin muiden kiireisten seassa, ajattelee vaikeita, deadlineja, jännittäviä kohtaamisia, tuijottaa ruutuja, hyppelehtii asiasta toiseen työpäivän, suuntaa samaa nyt toiseen suuntaan kulkevaa virtaa kaupunkia salille, yrittää etsiä tungoksesta sen oman kolon, jonoon ruokakauppaan nukahtaakseen niihin pyöriin, kiskoihin ja torviin. Vaikka se kaikki on mielekästä, on se äärimmäisen kuluttavaa, olen tajunnut. Kaipaan ihan hirveästi kotia edes rauhallisemmalta kadulta Helsingissä, ja sen täytyy olla lähivuosien asia.
Jos muutettaisiin takaisin Turkuun joskus, siitä stressistä häviäisi paljon, mutta kaipaamaan saattaisin jäädä yhtä paljon, eri asioita. Siksipä aina on vähän huono ja samalla oikein hyvä. Mutta nyt juuri nyt, ja uskoisin että oikeastaan ihan aina, tämä näky on elintärkeä, ilo niin monella tavalla. Tiedän, että puhun tästä aina (oi voi, paljon muuallakin kuin täällä), mutta tämä on niin iso osa meidän elämää nyt.
Ja nyt mennään saunaan.
