Moikka! Täällä ollaan taas junassa, matkalla kotiin. Vietin viikonloppua vanhempien kanssa, ja nyt muutamaksi vapaahetkeksi vielä omaan kotiin ennen maanantaisia töitä. Viimeksikin kirjoittelin jo jotakin tästä hektisyydestä elämässä ja mielessä tällä hetkellä. Meillä on töissä todella isoja asioita meneillään, suuria koko maan kannalta, ja olen entistä syvemmin tempautunut niihin tällä hetkellä. Olen viihtynyt ennenkin, mutta nyt tuntuu todella siltä, että saa olla mukana tekemässä historiaa. Silloin ei katsota kelloa vapaallakaan, vaikka ei varsinaisesti töitä tekisikään. Media on jatkuvassa käytössä ja huomaan ajattelevani vähän väliä jotain töihin liittyvää. Että hei voitaisiin tehdä noin, tai mites se jonka jo tein, olisiko sitä voinut muokata noin, ajatteleekohan joku nyt näin ja tuohon liittyvä toinen asia pitää muistaa selvittää.
Edellisessäkin työpaikassani sain kokea monta kertaa olevani tapahtumien keskiössä, mutta silloin en kokenut voivani vaikuttaa niihin millään tavalla. Olin kyllä siellä missä tapahtui, mutta ikäänkuin pyörremysrkyn keskellä. Nyt ollaan siellä tuulisemmalla reunalla ja nyt tuuleekin kovaa. Myötätuulta, mikä mahtavinta. Työn mielekkyydessä merkitsee kaksi asiaa varmasti kaikille ja ainakin mulle ihan hirvittävän paljon: se, että tunnen itse työn tärkeäksi, ja se että tunnen itseni tärkeäksi osaksi työyhteisöä. Maailman motivoivinta.
Työn lisäksi arjessa on meneillään paljon kaikenlaista. Ihan tavallista, mutta sellaisia asioita, joihin olen nyt jotenkin ilman vaivaa alkanut kiinnittää huomiota, ja jotka on parantaneet elämää entisestään. Kuten ystävien tapaamiseen. Ennen helposti kieltäydyin lähtemästä mihinkään ja laskin kaiken ylimääräisen rasitteeksi. Halusin vain möhniä kotona ja tuntui että valitsin sen vaihtoehdon aina. Edelleen valitsen hyvin helposti, mutta jotenkin, en kovin tietoisestikaan, olen alkanut miettiä että en enää halua kieltäytyä kavereiden ja ystävien kanssa vietetystä ajasta. Mulla kesti jotenkin tosi pitkään Mr:n Kiinasta paluun jälkeen tottua siihen ajatukseen että vapaa-aikaa voi viettää jonkun muunkin läheisen kanssa kuin hänen. Se oli vuosia niin harvinaista, että siitä piti liiankin tiukkaan kiinni.
Edelleen hän on tärkein, ja se jonka kanssa aikaani kaikkein mieluiten vietän. Pidetään siitä huolta, että liian pitkiksi ei yhteisten aikojen viettämisen välit veny, ja suunnitellaan ja tehdään yhdessä kaikkea kivaa. Toki nähdään joka päivä kun asutaan samassa kodissa, mutta kaikki jotka elää kiireistä elämää, tietää mitä se "näkeminen" noissa arjen pisaroissa on. Siksi oikeasti vapaat hetket on jaettava tarkkaan. Ne, joissa voi keskittyä toiseen, jutella, ajatella. Keskittyä. Mutta niitä voi jakaa jonkun verran myös muille, on se, mitä olen oivaltanut. Ja yksi iso pieni asia siinä on se, että sitä voi jakaa arkeen. Ystävien tapaamista. Ennen arki oli töitä, salia ja unta, ja viikonloput vielä tiukemmassa taistelussa. Olen huomannut saavani niin paljon iloa siitä, että tekee arkenakin niitä samoja hauskoja juttuja kuin viikonloppunakin. Ihan vaan vaikka käy lenkillä ystävän kanssa. Tai leffassa. Tai tekee lemppariruokaa. Tai juo hyvän työn kunniaksi lasin viiniä. Ihan vaan keskiviikkona. Villiä!
Puhuin kesän lopuilla siitä, että haluan pitää sen kesän tunteen olemassa. Sen kun voi koska tahansa lähteä vielä terassille, tanssimaan tai uimaan vaikka keskellä yötä. Eikä se haittaa, kun on huoleton kesäfiilis. En väitä olevani ihan niin villi että oikeasti noin olisin tehnyt, mutta se tunne. Sen säilyttäminen näinä pimeinä kuukausina. Olen onnistunut siitä tänä vuonna!
Vielä ei ole aika summata tätä vuotta, mutta väistämättä se on käynyt monesti mielessä. Miten mieletön tämä vuosi on ollut. Aika pian täytän 31 vuotta, ja tuntuu että viime vuonna alkanut sellainen vakautumisen ja omassa itsessä ja omassa elämässä löytyneen rauhallisen hyvän olon tunne on jatkunut ja löytänyt vielä korkeampia tasoja. Työelämään täysillä hyppääminen, siitä taistelukin ja lopulta työni vakinaistaminen, meidän naimisiinmeno ja kaikki sitä ennen läpi käydyt tunteet viime vuosien aikana, ja vieläpä mökkitonttien osto ja oman mökin rakentaminen on olleet niin valtavia asioita, että ennen olisi pelottanut vatsa krampilla. Vieläkin vähän, mutta jollakin tavalla tuntuu vain - voittamattomalta. En osaa sitä paremmin kuvailla. Tuntuu, että pystyn ja ennen kaikkea uskaltaisin mitä vain. Vaikka pelottaisikin, niin uskaltaisin.
Siihen on kaikkein tärkeimpänä syynä rakkaimmat ihmiset. Mies, joka ei liikahda mistään eikä mihinkään silloinkaan kun mä hypähtelen ja räjähtelen ihan mihin sattuu. Vanhemmat ja perhe, jotka ihailee, tukee ja kannustaa joka hetkellä ja joka tilanteessa ihan aina. Monet ystävät, jotka sanoo että sä pystyt ja osaat. Ja nyt mua jo taas itkettää. Mitä tapahtuu nykyään jotenkin koko ajan. Olen niin onnellinen.
Tämä on ihan hassua ja outoakin. Mähän olen se kuppi nurin -tyyppi, enkä tällainen happy-go-lucky. Tai jospa olenkin? Jospa sittenkin saan olla? Olenko ihan turhaan koko elämäni ajatellut olevani negatiivinen? Tarvitseeko sitä koko ajan pelätä pahinta? Pahoja tulee varmasti, ihan taatusti. Mutta pitääkö pilata sitä hyvää aikaa pelkäämällä pahinta? En halua. Enkä aio. Olen nyt onnellinen, ja annan itselleni luvan olla. Tästä tuli aikamoista ajatustenvirtaa ilman alkua tai loppua mutta olkoon. Ihanaa viikonloppua myös sulle <3
Cubus jeans
Cos knit
Il Mio shoes (from Tallinn)
Mulberry bag
H&M gloves
