Vitsi näihin lomamuistoihin on ihana sukeltaa vähän väliä.. Tietysti ne on itselle kaikkein merkityksellisimpiä, ja vaikea niitä on kenellekään toiselle selittää, mutta yritän kuitenkin, ja toivon että tekin saatte hetkeksi reissattua vähäsen Italiaan täällä! Käytiin yhtenä viimeisistä päivistä läheisen Monte Amiata -vuoren päällä ajelulla. Koska näkymät joka puolella, myös siellä meillä oli ihan huikeat, aina näkyi todella kauas. Varsinkin Mr. harrastikin paljon sitä, että otti kartan käteen ja katsoi että mikä paikka tuokin kaukana näkyvä mahtaa olla ja pääsiskö sinne jotenkin.
Tämä 1738 metrin korkuinen vuori todellakin näkyi ja erottui niiden todella korkeidenkin keskeltä ihan superkorkeana. Tihrustettiin kartalla niitä seitinohuimpia teitä ja tultiin siihen tulokseen että kyllä sinne huipullekin tie menee. Ihan huippu meinattiin kuitenkin missata. Kiemurteleva tie olisi lähtenyt siitä kohtaa jo ihan eri suuntaan, ja tienviitassa luki vain jonkun hotellin ja hiihtokeskuksen nimi pienessä kyltissä. Mr. sanoi että no koukataan tuolla, ja siellähän se ainoa reitti ihan huipulle itse asiassa vasta olikin. Paikka oli aika nuhruinen, tosi tosi pieni, parin pienen hotellin ja baarin hiljainen ja vanhanaikainen keskus, joka on nähnyt parhaat päivänsä jo vuosikymmeniä sitten. Jotenkin symppis silti. Parkkipaikalta kulki kivetty polku vielä 40 metriä ylöspäin näköalapaikalle, minne kiivettiin. Hyvä että kiivettiin, nimittäin vuorelle noustessa maisemia ei nähnyt juuri ollenkaan tiheän metsän vuoksi. Vain eka kuva on suunnilleen puolen välin jälkeen tien varresta.
Näköalat oli huipulta arvatenkin ihan mahtavat. Jos tulkitsin karttaa oikein, sieltä näkyi ainakin 80 kilometrin päähän. Ihan mahdoton tosin oli arvioida. Ja vitsi että siellä oli KYLMÄ. Ihan älyttömän kylmä! Lähdin tosiaan shortseissa ja topissa, onneksi otin edes tuon villahuivin mukaan. Huipulla oli nimittäin 12 astetta lämmintä!
Muutenkin vuori oli ihan kuin jostain toisesta maailmasta verrattuna meidän kylään ja villaan. Yhtäkkiä sieltä poolilta ja etelänlomalta Sveitsiin, oli fiilis. Vuori oli tiheää metsää, jossa metsänhoito myös näkyi - metsäkoneita oli paljon villapaitaisine koneenkäyttäjineen. Heti huipun alla tien varrella metsässä oli pitkän matkaa hulppeita, valtavan isoja ja hienoja laskettelumökin näköisiä taloja. Tyhjillään nyt, mutta varmaankin sitten talvisaikaan vuokralla matkailijoille. Se hiihtokeskuskin oli yksi (mun mielestä aika pienehkö) rinne vain metsän keskellä, mutta hirveesti sinne porukkaa näyttää mahtuvan jos kaikki ne mökit on joskus täynnä.
Tunnelma oli ihan ihmeellinen kuitenkin siellä korkealla, metsässä, laskettelufiiliksissä kuvitellessa niissä mökeissä takkatulia ja turkiksia siinä shortsit jalassa hetki sitten altaalla aurinkoa ottaneena.
Ajeltiin samoja pikkuteitä (ei siellä todellakaan muita ole) takaisin meidän kylään. Matkalla ojassa hyppeli vuohia ja pysähdyttiin että olisin kuvannut niitä. Sieltä lompsi herra lammasvahtikoira, ihan kiltin näköisenä mutta kuitenkin vihjaisten, että nämä määkivät olis sitten hänen vastuulla, ja vaikka ei mitään pahaa toki teille turretolloille haluakaan, niin ei kannattais niitä nyt lähestyä kun sitten hänen tarvii se jotenkin estää. Että ei millään pahalla mutta jos nousette takaisin autoon vaan niin kenellekään ei tuu harmia. Että heippa hei, no hard feelings.
Tämä kuva ei liity Monte Amiataan ei mitenkään. Paitsi siten, että se oli tuon retken kamerarullan viimeisenä kuvana, ja vaikkei joka kerta kuvaan päätynytkään, myös joka ikisen päivän ohjelmassa vähintään yhden kerran, usein kaksi. Meidän kylän pikkubaari, jossa oli paremmat gelatot kuin Roomassa missään! Syötiin nimittäin sielläkin päivän aikana kolmesti (!) gelatoa, ja yhden kerran se piti jopa heittää pois kun oli niin pahaa. En muista moista kokemusta ennen käyneen, meillä täytyi olla joku huono tuuri. Mutta vitsi että oli ikävä Roomastakin heti kotigelatolle, tuo jätski oli p a r a s t a ikinä! Ja mikä maku tahansa. Aah.. Vain tuon takia voisi mennä tuonne uudelleen!